Kippurahäntäinen kumppani
Teksti Heidi Lahtinen
Kuvat Katariina Kamppuri
Punainen tupa ja perunamaa, lipputangossa Suomen lippu ja sen vieressä kirkassilmäinen suomenpystykorva. Kuin polttoraudalla on tuo aapisesta tuttu kuva painettu suomalaiseen mieleen.
Virallisena rotuna suomenpystykorva on ollut olemassa alun toistasataa vuotta, mutta kanssakulkijanamme ja kumppaninamme se on elänyt aina. Ja vaikka pystykorva nimettiin maamme kansalliskoiraksi vuonna 1979, merkitsee se lapsuuden lämpimiä kesiä ja mansikan makua muuallakin.
Kun ikiaikaista kumppaniamme alettiin määritellä Suomessa rotukoiraksi, haalittiin kantakoiria muun muassa Vienan Karjalasta, Pohjois-Pohjanmaalta ja Kainuun korvista. Venäjän puolella pystykorvaamme muistuttavaa karjalaissuomalaista laikaa (laika = haukkuva koira) kasvattivat metsästäjien lisäksi suuret valtiolliset kennelit, joten kanta oli vahva niin Pietarin ympäristössä kuin Moskovassakin.
Harmaana aamuna ruuhkajuna kuljettaa unisia ja vähäpuheisia moskovalaisia töihin. Tylsästi ulos tuijottava nuori mies tulee sattumalta vilkaisseeksi vieressään istuvan naisen jalkoihin ja hätkähtää: naisen polvien välistä pilkistää punainen pystykorvan pää ja hämärässä vihreinä hohtavat silmät. ”Hyvä Jumala, sehän on kareilka!” nuorukainen huudahtaa.
Tapausta muisteleva koiranomistaja kertoi, miten vaunun tunnelma muuttui dramaattisesti. Pieni kareilka sai puheen sorisemaan, kun kanssakulkijat muistelivat lapsuutensa kesiä maalla tai ammoista elämäänsä pienissä kylissä. 2000-luvun moskovalaisille pikinokka ei suinkaan ollut pelkkä koira vaan vahva, hyvää mieltä tuova symboli.
Suomenpystykorva on metsästyskoira ja sellaisena se on sekä täyttänyt lihapadat että lisännyt vaurautta turkispyyntiin osallistumalla. Tarkkana ja topakkana vahtina se on pitänyt huolen isäntänsä perheestä, omaisuudesta, kodista ja pihapiiristä. Kaikki nuo piirteet ovat yhä tallella.
Opettamattakin pikinokka tietää miten toimia, kun se ensimmäisen kerran kuulee metsäkanalinnun rysähtävän siivilleen. Vaistonvaraisesti koira säntää siivekkään perään ja kun kadottaa sen näkyvistään, pysähtyy kuuntelemaan. Kun tarkkana napottavat pystykorvat kuulevat oksalle istumista merkitsevän rapsahduksen, syöksyy koira etsimään ja löytämään.
Suomenpystykorva on puuhun lintua haukkuva metsästyskoira, joka kiinnittää tasaisella, tiheällä haukulla linnun huomion itseensä niin, että metsästäjä pääsee hiipimään ampumaetäisyydelle.
Suomenpystykorva on herkkäluonteinen koira, jolla sivistyksen kuori on yhtä ohut kuin meillä suomalaisillakin. Meiltä small talk ja sosiaalinen seurustelu sujuu jo joten kuten, mutta koiramme tavoin paljastamme sisimpämme vain tutussa ja turvallisessa seurassa.
Toisinaan pikinokan tummasta katseesta saattaa lukea omat ajatuksensa: pyytämättä liian liki tuppaava vieras vaikuttaa epäilyttävältä. Huomion keskipisteenä olo saa vaivautuneeksi. Auktoriteetteja ei tee mieli totella sokeasti vaan omaakin harkintaa on käytettävä. Tulemme aina olemaan yhtä, uskollisia loppuun asti. Koiraamme ja meitä tuntematon tulkitsee ujon tylyksi ja varovaisen juroksi.
Tämän jutun kuvituksessa esiintyvä Korpisaran Tuuli esiintyi Markku Pölösen ohjaamassa, Veikko Huovisen kirjaan pohjautuvassa elokuvassa Koirankynnen leikkaaja. Sakkea näytellyt Tuuli lähti roolisuoritukseensa reippain mieli, halukkaana toteuttamaan isäntänsä ja ohjaajan toiveet parhaan ymmärryksensä mukaan.
Elokuvan valmistuttua ihailijakirjeitä tuli vain yksi – se tosin sitäkin vavahduttavampi. Kirjeen oli kirjoittanut koirien sielunelämän perin juurin tunteva kirjailija Veikko Huovinen!
Pian elokuvan ensi-illan jälkeen julkisuudesta vetäytynyt Tuuli antautuu enää vain harvoin kuvattavaksi. Pitkittynyt poseeraaminen saa sen vaivautuneeksi. Nyt jo harmaaposkisena se kuitenkin esitteli mielellään itseään Reunan kuvaajalle, Katariina Kamppurille, kun ympäristö oli oikea.
Riemullisimpia tällekin pikinokalle ovat retket metsään, jahtimaille. 11-vuotiaankaan käpälä ei paina, kun pyy pyrähtää tai teeri kukuttaa. Silmät palaen se yhä syöksyy maasta lähtevän metson perään ja antaa linnun istuuduttua haukun raikaa.
Kuvat Katariina Kamppuri
Punainen tupa ja perunamaa, lipputangossa Suomen lippu ja sen vieressä kirkassilmäinen suomenpystykorva. Kuin polttoraudalla on tuo aapisesta tuttu kuva painettu suomalaiseen mieleen.
Virallisena rotuna suomenpystykorva on ollut olemassa alun toistasataa vuotta, mutta kanssakulkijanamme ja kumppaninamme se on elänyt aina. Ja vaikka pystykorva nimettiin maamme kansalliskoiraksi vuonna 1979, merkitsee se lapsuuden lämpimiä kesiä ja mansikan makua muuallakin.
Kun ikiaikaista kumppaniamme alettiin määritellä Suomessa rotukoiraksi, haalittiin kantakoiria muun muassa Vienan Karjalasta, Pohjois-Pohjanmaalta ja Kainuun korvista. Venäjän puolella pystykorvaamme muistuttavaa karjalaissuomalaista laikaa (laika = haukkuva koira) kasvattivat metsästäjien lisäksi suuret valtiolliset kennelit, joten kanta oli vahva niin Pietarin ympäristössä kuin Moskovassakin.Kareilka!
Harmaana aamuna ruuhkajuna kuljettaa unisia ja vähäpuheisia moskovalaisia töihin. Tylsästi ulos tuijottava nuori mies tulee sattumalta vilkaisseeksi vieressään istuvan naisen jalkoihin ja hätkähtää: naisen polvien välistä pilkistää punainen pystykorvan pää ja hämärässä vihreinä hohtavat silmät. ”Hyvä Jumala, sehän on kareilka!” nuorukainen huudahtaa. Tapausta muisteleva koiranomistaja kertoi, miten vaunun tunnelma muuttui dramaattisesti. Pieni kareilka sai puheen sorisemaan, kun kanssakulkijat muistelivat lapsuutensa kesiä maalla tai ammoista elämäänsä pienissä kylissä. 2000-luvun moskovalaisille pikinokka ei suinkaan ollut pelkkä koira vaan vahva, hyvää mieltä tuova symboli.
Linnun lumoaja
Suomenpystykorva on metsästyskoira ja sellaisena se on sekä täyttänyt lihapadat että lisännyt vaurautta turkispyyntiin osallistumalla. Tarkkana ja topakkana vahtina se on pitänyt huolen isäntänsä perheestä, omaisuudesta, kodista ja pihapiiristä. Kaikki nuo piirteet ovat yhä tallella.
Opettamattakin pikinokka tietää miten toimia, kun se ensimmäisen kerran kuulee metsäkanalinnun rysähtävän siivilleen. Vaistonvaraisesti koira säntää siivekkään perään ja kun kadottaa sen näkyvistään, pysähtyy kuuntelemaan. Kun tarkkana napottavat pystykorvat kuulevat oksalle istumista merkitsevän rapsahduksen, syöksyy koira etsimään ja löytämään.Suomenpystykorva on puuhun lintua haukkuva metsästyskoira, joka kiinnittää tasaisella, tiheällä haukulla linnun huomion itseensä niin, että metsästäjä pääsee hiipimään ampumaetäisyydelle.
Sielumme peili
Suomenpystykorva on herkkäluonteinen koira, jolla sivistyksen kuori on yhtä ohut kuin meillä suomalaisillakin. Meiltä small talk ja sosiaalinen seurustelu sujuu jo joten kuten, mutta koiramme tavoin paljastamme sisimpämme vain tutussa ja turvallisessa seurassa.
Toisinaan pikinokan tummasta katseesta saattaa lukea omat ajatuksensa: pyytämättä liian liki tuppaava vieras vaikuttaa epäilyttävältä. Huomion keskipisteenä olo saa vaivautuneeksi. Auktoriteetteja ei tee mieli totella sokeasti vaan omaakin harkintaa on käytettävä. Tulemme aina olemaan yhtä, uskollisia loppuun asti. Koiraamme ja meitä tuntematon tulkitsee ujon tylyksi ja varovaisen juroksi.
Kuin Greta Garbo
Tämän jutun kuvituksessa esiintyvä Korpisaran Tuuli esiintyi Markku Pölösen ohjaamassa, Veikko Huovisen kirjaan pohjautuvassa elokuvassa Koirankynnen leikkaaja. Sakkea näytellyt Tuuli lähti roolisuoritukseensa reippain mieli, halukkaana toteuttamaan isäntänsä ja ohjaajan toiveet parhaan ymmärryksensä mukaan.
Elokuvan valmistuttua ihailijakirjeitä tuli vain yksi – se tosin sitäkin vavahduttavampi. Kirjeen oli kirjoittanut koirien sielunelämän perin juurin tunteva kirjailija Veikko Huovinen!
Pian elokuvan ensi-illan jälkeen julkisuudesta vetäytynyt Tuuli antautuu enää vain harvoin kuvattavaksi. Pitkittynyt poseeraaminen saa sen vaivautuneeksi. Nyt jo harmaaposkisena se kuitenkin esitteli mielellään itseään Reunan kuvaajalle, Katariina Kamppurille, kun ympäristö oli oikea.
Riemullisimpia tällekin pikinokalle ovat retket metsään, jahtimaille. 11-vuotiaankaan käpälä ei paina, kun pyy pyrähtää tai teeri kukuttaa. Silmät palaen se yhä syöksyy maasta lähtevän metson perään ja antaa linnun istuuduttua haukun raikaa.
Tunnisteet: Reportaasi
